Päässä pyörii erilaisia ajatuksia. Tällä hetkellä olen huolissani vanhemmasta lapsestani. On ilmennyt ettei hän voi hyvin. Itse kuitenkin on havahtunut hakemaan apua. Toivon, että se riittää...

Itse olin tänään hammaslääkärillä. Poistettiin se hampaanjuuri. Leikkaamaan ei onneksi tarvinnut ruveta. Lähti normaalilla menetelmällä, tosin ei hirmu helposti. Siellä sitten ilmeni et siellä juuressa oli tulehdus - sanoi jotenkin et kystamainen olis. Ihmettelivät kun sanoin ettei ole ollut kipeä. Kävin siis aamulla ja sitten tulin kotiin verenvuotoa tyrehdyttämään. Menin sitten kyllä loppupäiväksi töihin - verenmaku suussa ja särkylääke otettuna. Ja viitisen kymppiä köyhempänä.

Exäkin antoi kuulua itsestään. Mitäpä hänellä muuta... elämä on kurjaa, naisystävän kanssa sukset ristissä. Sitten hän uhkaili tai kiristi (nk. itse sanoi) minua et jos et soita (tälle naisystävälle ja puhu hänen kanssaan) niin hän... Mä sitten siitä hermostuin ja korotin ääntäni (kerrankin pystyin, yleensä en viitsi kun likat kuuntelee). Sanoin että ei mun tartte teiän elämään puuttua et mulla on ihan tarpeeksi omassa elämässäni ja tytön ongelmissa ja hammaskin poistettu. Toisessa päässä oli hetken aikaa hiljaista ja sit taas puhuttiinkin normaalisti. Kaveri (jolla olin kahvilla) kuuli mun "purkauksen" ja sanoi  jes, kerrankin (tai ainakin niin tarkoitti). Tavallaan mulle tuli helpottunut olo. Mun ei tosiaankaan tartte setviä heidän touhujaan, ne ei mulle kuulu eikä kyllä kiinnostakaan (paitsi siinä suhteessa mitä vaikuttavat lapsiin).