Lueskelin tänään vanhoja päiväkirjojani  - mulla on kaikki tallella - aikoinaan aloin kirjoittelun joskus 10-vuotiaana. Tänään keskityin ikävuosiin 17-18 - jonkinlainen murrosvaihe sekin. Tavallaan oli kiva tutustua itseensä taas. Mutta toisaalta tajusin - olen ollut aika härnääjä. Siis poikien suhteen... en oikeastaan vakavasti ottanut ketään - tosin en tehnyt mitään peruuttamatontakaan. Olin pieni ja vilkas tyttö - ja helposti siihen aikaan sain seuraa - muttei mua osattu vakavasti ottaakaan. En tiedä kuinka moni edes tajusi että edes ajattelin... :)

Olen aina ollut kova puhumaan ja - vaikka itse sanonkin - äly leikkaa aika nopsasti ja pystyn nopeasti reagoimaan toisten sanomisiin - ja se taas saattaa aiheuttaa sen että tulen sanoneeksi jotain ajattelematonta. Pidin poikien seurasta ja ilmeisesti minäkin olin mukavaa seuraa - varsinkin heille josta en välittänyt - tai siis tarkoitan et jos jostain pidin - sitä en osannut/pystynyt/kehdannut sanoa, muiden kanssa kyllä puhuin... vakavistakin jutuista. Olen aina tykännyt juttelusta ja keskustelusta. Sellaista ihmistä olen hakenut koko ikäni  - ja oikeastaan ehkä vielä - ihmistä jonka kanssa voisin jutella kaikesta ja hän hyväksyisi minut ihan omana itsenäni. Yrittämättä muuttaa, yrittämättä painostaa... joka luottaisi ja johon itse luottaisin...

Muutaman kerran olen luullut sellaisen tavanneeni, mutta...