Lueskelin tänään vanhoja päiväkirjojani - mulla on kaikki tallella - aikoinaan aloin kirjoittelun joskus 10-vuotiaana. Tänään keskityin ikävuosiin 17-18 - jonkinlainen murrosvaihe sekin. Tavallaan oli kiva tutustua itseensä taas. Mutta toisaalta tajusin - olen ollut aika härnääjä. Siis poikien suhteen... en oikeastaan vakavasti ottanut ketään - tosin en tehnyt mitään peruuttamatontakaan. Olin pieni ja vilkas tyttö - ja helposti siihen aikaan sain seuraa - muttei mua osattu vakavasti ottaakaan. En tiedä kuinka moni edes tajusi että edes ajattelin... :)
Olen aina ollut kova puhumaan ja - vaikka itse sanonkin - äly leikkaa aika nopsasti ja pystyn nopeasti reagoimaan toisten sanomisiin - ja se taas saattaa aiheuttaa sen että tulen sanoneeksi jotain ajattelematonta. Pidin poikien seurasta ja ilmeisesti minäkin olin mukavaa seuraa - varsinkin heille josta en välittänyt - tai siis tarkoitan et jos jostain pidin - sitä en osannut/pystynyt/kehdannut sanoa, muiden kanssa kyllä puhuin... vakavistakin jutuista. Olen aina tykännyt juttelusta ja keskustelusta. Sellaista ihmistä olen hakenut koko ikäni - ja oikeastaan ehkä vielä - ihmistä jonka kanssa voisin jutella kaikesta ja hän hyväksyisi minut ihan omana itsenäni. Yrittämättä muuttaa, yrittämättä painostaa... joka luottaisi ja johon itse luottaisin...
Muutaman kerran olen luullut sellaisen tavanneeni, mutta...
Kommentit